Pupukuulumisia

Viime vuosi päättyi iloisissa merkeissä, sillä viimeisenä päivänä syntyi vuoden viimeinen hermupoikue. Vanhempina on Anemone's Sinisiipi (sinisoopeli, 91½p om. Jennika Nikkari) ja Anemone's Russian Lullaby (soopelinsininen venäläinen). Poikaset vaikuttivat olevan 1 sinisoopeli ja 2 soopelinsinistä venäläistä. Lisäksi yksi poikanen löytyi kuolleena pesän ulkopuolelta heti pesän havaittuani. Muuten kaikki vaikutti oikein hyvältä! Poikue oli erittäin toivottu ja odotettu ja kaikkea. Mutta siitä lähtien melkein kaikki meni päin seiniä. Tästä tuli takuulla kovaonnisin kaniperhe, mitä olen ikinä kasvattanut.

Perjantai-iltana poikasten ollessa 4 päivää vanhoja, huomasin emon makaavan raajat aivan jäykkinä, eikä pystynyt juurikaan liikkumaan. Täysissä sielun voimissa se kuitenkin oli. Kollegojen kanssa pähkäiltyämme, epäilimme kyseessä olevan kalkkikramppi, joka on toki harvinainen kaneilla. Tein työtä käskettyä ja juotin sille ensiapuna kalkkivettä. Emo joikin hyvin sitä useamman millin ja vaikutti ainakin henkisesti virkistyvän kovasti. En kuitenkaan saanut sitä pelastettua.

Vauvat oman emon karvoilla pehmustetussa pesässä.

Ei siinä sitten auttanut muu kuin ottaa lauantaiaamuna poikaset omiin hoteisiin, kun muitakaan imettäviä kaneja ei ollut. Kyselin muilta kasvattajilta, mikä maito olisi parasta ensiapua poikasille. Kaniemon puuttuessa, parasta oli kuulemma vuohenmaito tai jollekin heinänsyöjäeläimelle tarkoitettu emonmaidonkorvike. En muista oliko ihmislapsille tarkoitettu äidinmaidonkorvike parempi vai huonompi vaihtoehto kissan vastaavaan. Joku kertoi tarvittaessa antavansa orvolle poikaselle omaa rintamaitoaan. Koiraemän maidonkorviketta meiltä kyllä löytyi, mutta se oli ihan listan hännillä. Tottakai oli viikonloppu, mutta apteekki kuitenkin vastasi puhelimeen. Ei niillä kuitenkaan ollut sen enempää heinänsyöjän kuin kissaemon maidonkorviketta, eikä sitä tietenkään viikonloppuna niin äkkiä hankita. Sain Santaharjun Tuulalta (kiitos!) Lapualla sijaitsevan vuohitilan numeron, mutta hain ensihätiin kaupasta ihmisvauvojen äidinmaidonkorviketta. Pähkäilin, että kolmesta merkkivaihtoehdosta luomu olisi parasta, koostumus oli kaikissa lähes identtinen.

Pupuvauvat elivät reilun vuorokauden tämän varassa.

Juotin poikasia millin ruiskulla. Meillä oli toki kahdenkokoisia tuttipulloja koiraemonmaidonkorvike-pakkauksessa, mutta niistä pieninkin oli liian suuri. Lisäksi reiästä tippui maitoa ihan liian nopeasti. Poikaset eivät vielä ymmärtäneet kunnolla imeä keinotekoisesta "nisästä", joten tiputtelin pisara kerrallaan maitoa niiden suuhun. Pikkuhiljaa ne oppivat lupsuttamaan suussaan olevan ruiskun päätä kielellään. Käärin poikasen aina pehmoiseen liinaan sitä ruokkiessani, jolloin sen käsittely oli helpompaa, vaikka nämä erittäin taistelutahtoiset kakarat eivät siinä vapaaehtoisesti pysyneetkään.

Tarvikkeita poikasten elättämiseen.

Asutin poikaset ylläolevan kuvan mukaisesti hamsterin kuljetusboxiin, johon otin mukaan kaikki emon laittamat "petivaatteet". Pienessä boxissa poikaset pysyivät paremmin lähellä toisiaan ja näin eivät kylmettyneet. Sen kummempaa lämpimänäpitoa ei tarvittu, vaan vauvat olivat aina lämpöisiä ottaessani niitä boxista.

HUOM! En hyväksy pesäpoikasten "repimistä" pesästä kuvattavaksi. Tässä tilanteessa ne on kuitenkin poistettu emolta kokonaan käsinruokittavaksi. Näissä kuvissa poikaset juuri huostaanotettuina.

Sinisoopeli?

Kahvikupin pohjalla oleva maidonkorviketilkka riitti poikasille koko reiluksi vuorokaudeksi, minkä jouduin niitä keinoruokkia. Karkkilaatikossa oleva höyryävän lämmin vesi piti maidon lämpimänä koko pitkän ruokatuokion ajan. Ruokkiminen oli nopeimmillaankin todella hidasta. Vaikka kaniemo imettää poikasiaan ehkä 1-2 kertaa päivässä, taisin ruokkia ne ainakin 3 kertaa päivässä, koska keinoruokinnassa pupuvauvat eivät suostuneet imemään itseään niin täyteen, kuin mitä ne joisivat emon nisästä. Yritin saada ne juomaan edes suunnilleen millin per ateria. Punnitsin poikaset 5.1. Tällöin sinisoopeli painoi 56g, isompi valkoinen 60g ja pahnanpohjimmainen 41g. Seuraavana päivänä painot olivat laskeneet muutamalla grammalla.

Soopelinsininen venäläinen?

Petkelkannan Laura oli ihana ja kertoi hermeliinillään olevan juuri pikkupoikasia, joiden jatkoksi nämä mahtuisivat. Laura kuitenkin asuu "vain" melkein 300 km päässä, joten ihan siltä istumalta sinne ei autoton lähde! Mutta sunnuntaina Mira's Helin pienihavanna synnyttikin pesueen ja oli helpompi lähteä kiikuttamaan vauvoja reilun 80 km päähän.

Soopelinsininen venäläinen? En ollut aivan varma, onko tämä ihan "validi" poikanen, mutta ajattelin että kyllä "luonto" hoitaa, jos parhaaksi näkee. Bloggaushetkellä kaikki kolme ovat kuitenkin hyvissä voimissa.

Tiistaina 8.1. tuli tällainen kuvallinen todiste, että hermeliinivauvat on tällä tietoa hyväksytty perheeseen! :) Pilkulliset sisarpuolet johtuvat siitä, että adoptioperheen isä on pienisaksanscheck. :D Tänään 12.1. eli tasan viikko poikasten huostaanotosta, Heliltä tuli taas tietoa, että hermuvauvat ovat hengissä, mutta emo vartioi pesää kuin naarasleijona, joten sinne ei niin vain mennä! :D

Kuulumisia Helin kanilasta! :)

Emon kuolema ja poikasten orvoksi jääminen ei riittänyt. Huonoa tuuria ei kiinnosta, onko isä oma vai jalostuslainassa, se tulee kun se tulee. "Simppu" oli jo 4½-vuotias, mutta hyväkuntoinen eikä muutenkaan antanut mitään merkkejä, olevansa liian vanha niihin hommiin. Se alkoi hengittää vaivalloisesti, istua pönötti pyllyllään nenä kohti kattoa. Luulin tietenkin sen saaneen nuhan ja annoin antibioottikuurin. Kahden viikon kuuri ei paljon auttanut, koska kyseessä ei ollutkaan nuha, mutta ottipahan edes lääkkeen suurena herkkuna suoraan ristikon läpi ruiskusta. Sattumalta samana päivänä, kun poikaset huostaanotettiin, Simppu sai valtavaa turvotusta eturuumiiseen ja jalkoihin. Tajusin kollegojen avustuksella, että sillä onkin luultavasti sydämenvajaatoiminta. Siinä kerääntyy nestettä keuhkoihin, mikä saa eläimen kuulostamaan nuhaiselta. Kerroin ikävät uutiset omistajalle ja punnittiin vaihtoehtoja. Päädyttiin siihen, että Simpun on jo aika päästä loikkimaan ikivihreille niityille, mutta se ehtikin uinahtaa ikiuneen omin päin.

Simppu reilu vuosi sitten näyttelyssä Hirvijoella 8.10.2011.

Lullaby 15.12.2012, parisen viikkoa ennen poikueen syntymää ja kuolemaansa.

Tiedän jo sen et enää tuu
mut silti sua joskus odotan
Tiedän et oot jo jonkun muun
mut mielestä sen kadotan
mun muisti liian hyvin toimii
jo unohtaa mä haluisin sut pois
ja uusiks aloittaa

Mut sua en saa pois haihtumaan
kuvaa toiseks vaihtumaan
mun muisti luopumaan
ei suostu milloinkaan
mun uniin tuut taas uudestaan
rakkaudesta kertomaan
mun muisti luopumaan
ei suostu milloinkaan

Oot siinä taas mun vierellä
vaik' kauan sitten pois jo lähditkin
Mä silti kosketukses tunnen
ja tiedän sen en unohtaa mä voi
vaik' nyt jo tahtoisin

Vaikeeta mun on unohtaa
se kertoo siitä, että tärkein oot
mä tahdon pelkkää hyvää sulle
hei tunnetko sen?
Ja tulisitko mukaan vielä menneisyyteen?
Tiedän jo sen et enää tuu
mut silti aina odotan

Mira: Muisti

Löysin tämän laulun sisältävän CD:n sattumalta tässä yhtenä päivänä. Oli vissiin yksi suosikeistani yläasteella???? ;)

Pupuvauvojen kuulumiset jatkuu!